Työmme evankelisluterialaisen kirkon diakoniatyössä on aitiopaikka, jonka avaamissa maisemissa
harvemmin sielu lepää. Yhteiskunnan epäkohdat vyöryvät tarinatulvana syliimme,
olemmehan työntekijöitä, joilla on hyvää tahtoa kuunnella. Mutta mitä teemme
kaikella sillä tiedolla ja miten sanotamme näkemäämme? Kenelle viemme
hahmottelemamme viestin? Kuka kuuntelisi meitä?
Yhteiskuntamme jäsenten eriarvoisuudesta paljastuu
pakeillamme usein sen irvokkain ja salatuin osa: köyhällä ei ole varaa
sairastaa. On tavattoman tärkeää ottaa
tämä vakavasti. Hyvin toimeentulevalla kansanosalla on heilläkin henkisesti
hiertävät rasitteensa ja tarpeensa hakeutua avunpiiriin.
Vakavaan masennukseen liittyy aina lääkehoito ja terapia. Sitoutuminen
intensiiviseen terapiajaksoon on kuntoutumisen kannalta välttämätöntä.
Terapia-apu on tarpeen, mutta se myös maksaa ja monille pitkän pennin. Toisilla
apuun on varaa, toisilla ei. Siinä on eriarvoistumisen murtovesialue.
Köyhät ja vakavasti masentuneet tarvitsevat saman avun,
mutta raha nousee esteeksi. Tehokasta apua on saatavilla vain maksukykyisille.
Yhteiskunnan ylläpitämistä terveyden peruspalveluista ei ole riittävän avun
tarjoajaksi. Lääkkeitä toki määrätään, mutta ne ovat vain laastaria avoimeen
valtimoon. Ratkaisut ja keinot ongelman ratkaisemiseksi tiedetään, mutta
resurssipulan vuoksi köyhät ja sairaat sysätään sivuun, diakoniatyöntekijänkin
syliin.
Kommentit
Lähetä kommentti