Kuinka ihminen ajaa asiaansa, jos hän ei koskaan tapaa
ketään? Kuinka ihminen ajaa asiaansa, jos hänellä ei ole kirjallisia kykyjä
esittää ongelmansa ydintä esimerkiksi toimeentulotukihakemuksessa? Entä jos
jotain tärkeää jää hakemuksesta uupumaan? Entä jos hakemuksen käsittelyaika
pitenee entisestään, kun ei koskaan tiedä kaikista tarvittavista liitteistä?
Nämä murheet ovat todellisia ja vievät monilta yöunet.
Olisiko kaikki tämä vältettävissä? Kun henkilökohtaiset voimavarat ovat
kuluneet loppuun, ihminen ei pysty ajamaan enää asiaansa. Hän tarvitsee
rinnalla kulkijan, joka auttaa häntä auttamaan itseään pahimman yli.
Diakoniatyö tarjoaa aikaa ja ihmisen, johon nojautua.
225 000 suomalaista sairastaa jonkin asteista masennusta.
Jos ihminen on työtön, taloudelliset huolet painavat ja masennus iskee vielä
yhtälön loppuun, hanskat kirpoavat tiskiin, se on selvä. Ihminen jämähtää
helposti niille sijoilleen ja onkin Luojan lykky, jos kotiovi aukeaa ja nämä
monin tavoin nujerretut näyttäytyvät ihmisten ilmoilla.
Kun masentunut, näköalaton ja tulevaisuuteen uskonsa
menettänyt saapuu viranomaisen luo pyytämään apua, hetkeä ei ole varaa hukata.
Kirkko on usein viimeinen oljenkorsi. Me emme voi aina tietää, millaisen
myllerryksen ja mankelin ihminen on käynyt läpi ennen kuin hän saapuu
diakoniatoimiston ovelle. Siksi diakoniatyöntekijän on tärkeää kohdella kaikkia
henkilökohtaisen maailmanpalonsa kokeneina ja ajaa heidän asiaansa.
Kommentit
Lähetä kommentti